Sivu on muuttanut uuteen osoitteeseen

Jonakin päivänä kaduttaa

maanantai 28. toukokuuta 2012

Jonakin päivänä kaduttaa

Suomalaiset 15-24-vuotiaat tytöt ja naiset tekevät väestömäärään suhteutettuna maailman toiseksi eniten itsemurhia. Minä jos kukan ymmärrän tätä lukua ja koska Lady N kirjoitti hiljattain mielenkiintoisen postauksen blogien syvällisemmästä sisällöstä – tai sen puutteesta – päätin heittää itsesuojeluvaistoni helvettiin ja avautua. Minua on koskettanut hurjasti lähiaikoina julkisuuteen noussut 15-vuotias Elisa, joka lopetti elämänsä omasta päätöksestään kun koulukiusaamisen taakka kasvoi hänelle liian suureksi. Tällaisia tarinoita on liikaa. Elisan itsemurhasta, sen aiheuttaneesta koulukiusaamisesta ja vanhempien surusta on juuri julkaistu kirja Jonakin päivänä kaduttaa.

Itse olen ollut onnekas saadessani viettää koko sekä ylä- että ala-asteen samassa peruskoulussa. Onnekas ja epäonnekas - siinä mielessä, että vaikka onkin hurjan ihanaa että kaikki pysyy tuttuna, on myös aivan kamalaa, että kaikki tuntevat sinut ja määritelmän siitä millainen olet. Ala-asteen ensimmäisistä luokista en muista paljoa muuta kuin, että olin innokas ensiluokkalainen. Minusta oli mahtavaa päästä vihdoin kouluun ja vieläpä samaiseen kuin parhaat ystäväni. Sekin oli pienen taistelun tulos, sillä sain alun perin kutsun toiseen kouluun johon kieltäydyin tomerasti menemästä sillä pihapiirin kaverit olivat saaneet kutsun toisaalle. Sitä paitsi se koulu näytti ihan säilykepurkilta.

Myöhemmin kaikki ei ollutkaan enää niin siistiä. Parhaat kaverini sopivat keskenään, etten minä enää kuulunut porukkaan ja minun 7-vuotias ihastukseni ei vaan ymmärtänyt, että se oli se täydellinen mies mulle ja meidän piti mennä naimisiin. Homman juju oli nimittäin siinä, että olin isompi kuin muut tytöt ja vaikka en sitä itse vielä huomannut, muut kyllä huomasivat. Tyydyin uuteen osaani ilman parasta kaveria ja yritin olla vähän kaikkien kaveri. En kuitenkaan tullut kukistetuksi aivan tappeluitta, sillä aluksi pistin vastaan. Roikuin väkisin luokkakavereiden ovensuussa yrittäen vakuutella niitä ulos mun leikkiseuraksi ja koulussa tilanne yltyi välillä kiusaajan kanssa niin pahaksi, että päädyttiin kierimään kesken liikuntatunnin jollakin voimistelumatolla läpsien toisiamme ja yrittäen repiä silmät toistemme päästä, kirjaimellisesti. Ala-asteella oli nimittäin oikeastaan vain yksi tyttö, joka nimenomaan haukkui, nöyryytti ja pahoitti mielen. Se hallitsi luokkaa muutenkin ja sai siksi yllytettyä koko luokan mukaansa tahtoessaan.

Kerran halusin kostaa sille tytölle koska olin niin vihanen siitä miten se kohteli mua, mutta samalla en kuitenkaan halunnut satuttaa sitä fyysisesti. Olin kuitenkin jo kasvanut sen verran, että liikuntatunnilla painiminen ei tainnut olla enää vaihtoehto. Löysin sen pulpetista välitunnilla kymmenen markkaa, pistin kolikon omaan taskuuni ja ostin Suosikin kultaturbon. Se oli paras lehti, jonka olin koskaan lukenut. (Ja hei kamu, jos tunnistat itsesi tästä tekstistä (kuten varmaan tunnistat) niin ei kaduta! Hinta oli mielestäni reilu.) Silti yritin aina välillä luottaa siihen ja olla sen kaveri, mutta jotenkin se yleensä edelleen aina kostautui, ehkä siksi en katunut koskaan sitä kymmentä markkaa. Olin jo silloin liian luottavainen ja naiivi.

"Mä yritän väittää, et mun mieli on joulunpunainen, mut ei se oo."

Tää naiivisuus päti myös koulun ulkopuolella. Olin löytänyt äidin ystävättären lapsista itselleni kunnon ystävät ja vietin kaikki aikani yleensä leikkien niiden kanssa. Toinen niistä oli tyttö ja toinen poika, ja oltiin tutustuttu jo tarhassa kauan ennen koulua. Se tyttö oli mua nuorempi ja koska se oli juuri tyttö, niin totta kai ystävystyin siihen jo tarhassa paremmin kuin siihen poikaan. Kun vähän kasvettiin niin aloin kuitenkin hengailemaan enemmän myös sen veljen kanssa koska se oli mun ikänen. Yks kesä se oli alkanut rakentaa majaa metsään ja pääsin kerran katsomaan sitä. Se oli niin paljon hienompi kuin mitkään tyypilliset risukasat mitä olin nähnyt ja se osasi oikeesti nikkaroida. Se maja oli rakennettu muutaman metrin korkeuteen kolmen puun väliin, ja niihin puihin oli hakattu lautoja tikapuiksi. Siinä majassa oli sit ovensuu, kattoluukku, kunnon seinät ja lattiat ja kaikki. Se oli niin hieno, että sinä kesänä palasin aina uudestaan ja uudestaan katsomaan kun se rakensi sitä majaa. Sit kun se viimein oli valmis niin yks päivä löydettiinkin sieltä kaks meitä vanhempaa poikaa hengailemasta. Pyydettiin niitä lähtemään, mutta ne väitti että se maja oli niiden ja käski meidän painua helvettiin. Koko kesän työ meni siltä pojalta hukkaan, mutta etsittiin ja löydettiin silti uusi paikka jonne se nikkaroi uuden majan. Se oli kallion päällä metsän laidalla ja aivan meidän koulun vieressä. Se oli niin lähellä niiden kotia, että sen pikkusiskokin tuli katsomaan majan valmistumista. Meidän epäonni oli kuitenkin ihan mieletön, sillä kun maja alkoi valmistua ilmestyi paikalle kolme hirveän puheliasta ja tuttavallista tummaihoista poikaa. Ne oli taas meitä vanhempia, mutta koska ne oli niin ystävällisiä ja olin niin naiivi niin kutsuttiin ne leikkimään meidän kanssa. Kävi kuitenkin niin, että ne survo meidät kaikki kolme meidän majaan sisälle ja naulasi ovensuun kiinni laudoilla. Istuttiin siellä pimeässä kolmistaan, kai itkettiinkin välillä ja mietittiin, että miten helvetissä päästään pois. Lopulta keljuiltiin itsemme viereiseen metsään ”hakemaan niille puita” ja pistettiin juoksuksi, juostiin niin jumalattoman kovaa suoraan niiden kotiin missä päiviteltiin tapahtunutta, juotiin teetä ja syötiin marmeladikuulia.

Koulukiusaaminen ei minulla luojan kiitos ollut niin kokonaisvaltaista, että se olisi ottanut hallintaansa koko elämäni. Etsin pakoa koulun ulkopuolelta, josta löysinkin musiikin ja ihania ystäviä. Musiikki palvelee minua henkireikänä edelleen. Koulussakin alkoi olla erilaista ala-asteen loppupuolella. Ihmiset kasvavat sen aikana niin hurjan paljon, että on vain luonnollista, että jotkut ymmärtää mokansa ja lopettaa kiusaamisen. Jotkut kuitenkin valitettavasti pysyy koko elämänsä ihan samanlaisina mulkkuina tai pahimmassa tapauksena niinä kiusaamisen kohteina. Muistan meidän ala-asteelta yhden pojan, joka tuli kanssa paljon kiusatuksi koska se oli niin herkkä, että se itki koko ajan. Tai no ei koko ajan, mutta helposti. Mä symppasin sitä ihan täysillä, mutta muut pojat piti sitä tietysti ihan nössönä ja se saikin kärsiä siitä koko ala-asteen ajan. Myöhemmin se taisi vaihtaa koulua ja sen pahin kiusaaja taas jäi meidän kouluun ylä-asteelle ja joutui itse koulukiusatuksi koska oli niin hirvee mulkku. Se luuli, että se sai vittuilla muille niin paljon kuin lystäsi kärsimättä siitä itse millään tavalla. Totuushan oli, että se sai lopulta hermoromahduksen ja purskahti itkuun kesken englannin tunnin, pian sen jälkeen se tais vaihtaa koulua tai ainakin luokkaa. Ehkä se oli itsekin nössö ja näki omia piirteitään siinä toisessa pojassa, joka itki paljon.

Mä olin aavistellutkin siitä kiusaajasta jotain sellaista koska olin jo sillon sellainen, että yritin nähdä paskoista tyypeistäkin ne hyvät puolet. Sillon kun oltiin vielä ala-asteella ja se oli kiusaaja, mut pakotettiin kerran istumaan sitä vastapäätä mistä en tietenkään ollut innoissani koska olin lihava ja sillä oli taipumusta kiusaamiseen. Sinä aikana panin kuitenkin merkille, että se osasi olla tosi mukava ja muuttu törkeäksi mulkuksi aina vaan sillon kun sen kanssa ei ollut kahdestaan. Näen aina välillä sitä poikaa, ketä se kiusasi, sitä joka itki ala-asteella. Symppaan sitä edelleen ja tulin tosi hyvälle mielelle kun se kerto, että suurin osa sen kiusaajista on myöhemmin kasvanut aikuisiksi ja pyytänyt siltä anteeksi. Paitsi sen pahin kiusaaja, se on edelleen mulkku koska kaikki ei vaan muutu.

Siinä missä ala-asteella olin hiljalleen lakannut yrittämästä ja taistelemasta vastaan, ylä-asteeseen mennessä minusta oli kasvanut epävarma rumilus, joka ei pitänyt itseään mitenkään erityisen siistinä tyyppinä. En koskaan unohtanut asioita, joita minulle sanottiin (”Sun kaa olis kiva seukkaa, jos et olis läski.”) tai huudettiin (”Me ei haluta sua tänne!”) ala-asteella ja ylä-asteeseen mennessä kärsin epävarmuudesta enemmän painoni kuin ulkomaalaisen taustani takia. Alueella asui jo silloin yli 60 eri kansallisuutta, joten koulumme oppilaskirjo oli vähintäänkin värikäs eikä ainakaan omiin muistikuviini mahdu rasismia. Sen sijaan, että esimerkiksi itse olisin vieroksunut tummaihoisia tyttöjä, olin niille ennemminkin kateellinen siitä, että ne uskalsivat olla niin äänekkäitä ja näyttäviä.

"Mä en sanonut mitään tai tehnyt mitään, pistin vaan silmät kiinni ja toivoin, et pääsisin pois."

Ala-asteen aikana olin oppinut pysymään poissa näkyvistä ja sovelsinkin sitä taitoa mahdollisimman paljon hyväkseni ylä-asteella. Silloin kiusaamiseni oli vähentynyt ja ilmeni muutenkin ennemmin syrjimisenä kuin pompotteluna. En kuitenkaan koskaan ollut ollut mikään koulun suosituin tai liikkunut muutenkaan sellaisessa porukassa joten eniten pahoitin mieleni siitä kun jouduin katsovan parhaiden ystävieni taistelevan kiusaajia vastaan. Ala-asteen loppuun mennessä olin nimittäin löytänyt oman kaveriporukkani joka luojan kiitos jäi myös samalle ylä-asteelle. Ylä-asteella unohdinkin tavallaan itseni ja keskityin puolustamaan ystäviäni, joita kiusattiin koska toinen ei ollut hetero ja toinen asui puulämmitteisessä talossa. Ylä-asteen aikana kuitenkin ymmärsin, ettei roolia voi oikeastaan vaihtaa ennen kuin vaihtaa koulua sillä samassa laitoksessa tarinat pysyvät samana. Olin varma, että vaikka ystäväni alkaisi tykkäämään pojista, toinen ystäväni muuttaisi kerrostaloon ja minä laihtuisin, olisimme silti kiusaajien huomion keskipisteessä koska olimme vain niitä ihmisiä. Ensin tunsin oloni epätoivoiseksi sen vuoksi, mutta sitten löysin siitä jonkinlaista lohtua koska meillä oli toisemme.

Välillä toivon vieläkin, että olisin puolustanut ystäviäni vielä hanakammin. Jos saisin nyt palata ajassa taaksepäin ja puhua silloisen itseni kanssa, käskisin itseäni olemaan rohkeampi. Ehkä sitten olisin tänäänkin vähän erilainen. Ylä-asteella olin kasvanut epävarmaksi nuoreksi naiseksi, joka ei koskaan pitänyt itseään kauniina, koskaan saanut ihastuksiaan tai koskaan saanut kutsuja siisteisiin bileisiin. Näen itseni edelleen siinä naisessa, ja taistelen edelleen samoja demoneja vastaan. Kiusaamisella oli siis minuunkin suuri vaikutus, vaikka se söikin minua hitaasti sisältä ennemmin kuin suoraan päin näköä. Välillä törmään vanhoihin kiusaajiini ja he ovat lähes poikkeuksetta kasvaneet hienoiksi ihmisiksi ja se tekee minut iloiseksi. Vaikka vihaankin asioita, joita he ovat sanoneet tai tehneet minulle joskus kymmenen vuotta sitten, niitä ihmisiä ei ole enää olemassa joten on aika antaa anteeksi ja unohtaa.

Tiedän, että jos tässä tekstissä esiintyvät henkilöt lukevat tätä joskus niin he kyllä tunnistavat itsensä. Se ei kuitenkaan pelota minua enää ja siksi tahdon avata suuni. Kai jo se tekee minusta rohkeamman kuin silloin ja tarkoittaa sitä, etten ole enää pelkästään se sama epävarma tyttö kuin peruskoulussa. Ja se on ihan tottakin; vaikka olen edelleen vähän epävarma ja vähän kaikkia muitakin asioita joita olin silloin, olen ihan vähän rohkeampi, ihan vähän vanhempi, ihan vähän kauniimpi ja ihan vähän viisaampi. Joskus toivon, että kiusaajani kävelisivät minua vastaan ja näkisivät miten hyvin minä pärjäsin. Sanotaan, että mikä ei tapa niin vahvistaa ja se on ihan totta, pitää vain pysyä hengissä.

Tekstin boldatut osat ovat asioita joiden kanssa painin edelleen. Kuvat ovat 15-vuotiaana elämänsä lopettaneen Elisan päiväkirjasta, siitä voi lukea lisää täällä. Kertokaa, jakakaa, estäkää, ja pysykää elossa. Kommenttikenttä on vapaa.


Tunnisteet: , ,

32 kommenttia:

28. toukokuuta 2012 klo 15.10 , Blogger Susanna89 kirjoitti...

Hyvä että kerroit kokemuksesi, minun koulussani itä-helsingissä kiusaamista tapahtui niin paljon että poliisiauto oli lähes joka viikko koulun pihassa. Kiusaajat keksivät aihetta kiusaamiseen lähes mistä tahansa, minua kiusattiin erilaisten hiusten takia ja siksi koska olin hiljainen/erilainen. Nyt myöhemmin näin että koulun kiusatuin poika on hyvässä työssä lentokentällä, uskonkin siihen että jokainen saa mitä ansaitsee

 
28. toukokuuta 2012 klo 15.12 , Blogger Liisa kirjoitti...

Ihana postaus, pisti miettimään omaa kouluhistoriaa, ja sitä miten olen onnellinen siitä, ettei itseäni juurikaan kiusattu. Olen ollut aina luokkani pienin, mutta aina poikien kaveri enemmän kuin tyttöjen. Pojat olivat rennompia, kun taas tytöt kateellisia, mustamaalaavia ja selkäänpuukottajia. Olen myös tutustunut tuohon Elisan tarinaan, ja se on kyllä uskomattoman perseestä. Kiusaaminen on yksi maailman turhimpia asioita, vaikka joitakin ihmisluonteita se kasvattaa ja kovettaa. All in all, hyvä postaus, tällaisia lisää :)

 
28. toukokuuta 2012 klo 16.57 , Blogger titiuu kirjoitti...

Ihailen sua, kun pystyt kirjoittamaan kiusaamisesta ja sun kokemuksista. Pystyin samaistumaan suhun, mutta toisin kuin sä en vieläkään ole pystynyt antamaan anteeksi. Ehkä joskus pystyn.
Kiitos ajatuksia herättäväst postauksesta :--) !!

 
28. toukokuuta 2012 klo 23.20 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Itselläni painajainen alkoi kutosluokalla. Mun tilanne oli samanlainen kuin sulla, luokalla oli yksi tyttö joku pomotti ja jonka sosiaalinen status oli paljon omaani korkeampi, joten hän sai kaikki muutkin mukaansa. Olin ja olen edelleen todella hyvä koulussa, soitan viulua ja minulla oli itseäni vanhempia kavereita jotka sitten lähtivät toiselle yläasteelle, joten olin kutosella yksin luokkalaisteni kanssa ja siitähän se sitten alkoikin.

Huomaan, että "käsittelen" asioita unohtamalla ne, niin on käynyt nytkin. Muistan vain satunnaisia asioita siitä miten minua kiusattiin, yksin jättämistä se lähinnä oli. Yksi varmaankin kammottavammista tilanteista on mielestäni vieläkin se, että istun koulun pihalla välitunnilla keinussa, pihalla on ihmisiä joiden kanssa voisin ja osittain haluaisinkin olla, mutta he eivät halua olla minun kanssani. Olen jonkinlainen erakkoluonne kyllä, mutta tuollainen yksinäisyys joka ei ole itsevalittua on kamalinta mitä tiedän. Sama jatkui jonkinasteisena yläasteella, onneksi sain uusia kavereita jotka myös tajusivat että tämä kiusaaja on kammottava.

Olen jo vuosia tiennyt että haluan Sibelius-lukioon, mutta halu vain kasvoi kun tajusin etten pysty millään jäämään pikkupaikkakuntamme lukioon. Viimeisten ysiluokan viikkojen välitunnit vietinkin musaluokassa, soitin ja lauloin yksin, rauhoittuakseni, koska en jaksanut enää kuunnella vittuilua ja katsoa sitä yhtä naamaa. En enää muista sitäkään, mutta saatoin kertoa tilanteestani ihanalle musanopettajalleni joka ymmärsi ja päästi aina musaluokkaan. Sillä mä varmaan pysyin kasassa, ja sillä tiedolla että mä pääsen pois. Mä toteuttaisin mun unelmat.

Nyt asun Helsingissä, en ole nähnyt kiusaajaani viime elokuun jälkeen kertaakaan, en tiedä mitä hänelle kuuluu. En toivo hänelle pahaa, kunhan ymmärtäisi mitä on tehnyt. Tiedän etten olisi välttämättä tässä jos minulla olisi ollut todella hyviä ystäviä vanhoissa kouluissani, ehkä en olisi kokenut niin suurta tarvetta lähteä. Olen nyt kuitenkin onnellisempi kuin koskaan ja ylpeä itsestäni. Rakastan elämääni, kaikkea mitä se on tähän asti ollut ja mitä se on nyt :) ja todellakin, se mikä ei tapa niin vahvistaa. Surullista on se, ettei joillakin riitä voimia odottaa uuteen kouluun ja uusiin elämäntilanteisiin. Joskus kiusaaminen menee niin pitkälle, että kiusattu uskoo että itsessä on todellakin jotain ihan perustavanlaatuista vikaa ja kiusaaminen on oikeutettua, tärkeää olisikin että opettajat ja kouluterveydenhuolto puuttuisivat asioihin ihan heti ja kiusaamiselle todellakin pidettäisiin nollatoleranssi. Tai siihen pyrittäisiin. Eiköhän niitä mulkkuja ole aina, mutta aikuiset voisivat sentään osoittaa heille että kiusaaminen on väärin ja asioille tapahtuisikin jotain. Omalla kohdallani kun ei tapahtunut. Onneksi mulla oli koulun ulkopuolella ystäviä ja musiikki, joka rauhoitti ja auttoi jaksamaan. Surullista, ettei kaikkien tilanne ole yhtä hyvä kuin omani oli.

Mutta niin, nyt mulle antaa jokaiseen päivään voimaa se, että mä voin haaveilla, mä haaveilin tästä elämästä jo vuosia ja se toteutu. Unelmat toteutuu. Tää on vielä monin verroin parempaa kuin mitä mä koskaan, ikinä uskalsin kuvitella. Mulla on ihan hirveesti rakastavia ystäviä, tiiän ettei mussa oo mitään perustavanlaatusta vikaa jonka takia kukaan ei haluais olla mun kanssa. Oon ihan hirmuisen onnellinen ja vahva.


Kaikkea hyvää jatkoon, Joanna :)

<3: Anna

 
29. toukokuuta 2012 klo 0.03 , Blogger ROOSA kirjoitti...

Rohkeeta et kerrot kaikest noin avoimesti! Mä en uskaltais. Tää on rankka aihe, mut ei auta piilotella totuutta et Suomes on nuoria jotka ei vaan voi hyvin ja ei jaksa enää elää... :/

 
29. toukokuuta 2012 klo 0.41 , Blogger An-Chu kirjoitti...

Ihana kirjoitus, oot muutenkin ihan superihana. Fanitan sua <3 :D

 
29. toukokuuta 2012 klo 0.48 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Ihailen tapaasi kirjoittaa asioista! Olet rohkea kun kirjoitit tämän. Pidin paljon, koska tämä herättää ajatuksia itsessäni ja varmasti muissa kiusatuissa ja toivottavasti myös kiusaajissa.
Itse en saa asioita ulos, en ääneen sanottuna enkä kirjoitettuna. Tuo elisan tarina koskettaa, koska itsellä mielessä joka päivä että luovuttaisin ja tappaisin itseni. Mutta en halua antaa kiusaajille sitä "palkintoa" että he voittivat minut. Aion vielä taistella, mutta taistelu ei voi jatkua ikuisesti..

 
29. toukokuuta 2012 klo 0.48 , Blogger Annika kirjoitti...

Hieno kirjoitus! Mulle on susta välittynyt ainakin rohkea kuva tän blogin kautta :) Rohkeus tuntuukin olevan aina esillä kiusaamisessa oli sitten tekijä tai kohde. Eilen tuota Elisan tarinaa lukiessani osasin samaistua häneen ainakin siinä kohdin etten minäkään ikinä kertonut vanhemmilleni kiusaamisestani. Jotenkin tuntui siltä että se oli minun vikani, mitäs olin näin tyhmä, ruma ja huono, enkä halunnut paljastaa sitä vanhemmilleni, koska mitäs ne sitten ajattelisi. Onneksi kiusaaminen paljastui puolivahingossa kun yksi opettajistani sattui juttelemaan äidilleni ja he tajusivat ettei kaikki ole kunnossa. Eipä asia parantunut tosin ennen kuin kiusaaja muutti muualle ja vanhat kaverit eivät olleet enää hänen valtansa alla. Harmittaa ihan älyttömästi kaikkien kiusattujen puolesta, koska sitä on niin vaikea estää ja lopettaa. En edelleenkään siedä kiusaajaani (se perus koko luokkaa hallitseva tyttö), mutta toisaalta ymmärrän häntä, koska tiedän millaiset hänen kotiolonsa ovat olleet... En tosin ymmärtänyt sitä silloin aikanaan, joten miten kukaan muukaan olisi voinut. Tuntuu että monesti kiusaajalla itsellään on ongelmia joita hän purkaa kiusattavaan. Millähän resursseilla nämä ongelmat voitaisiin sitten kitkeä...

Musta on hienoa ettet enää pelkää vaan kirjoitit tän, koska sehän on pelkästään kiusaajien häpeä :)

 
29. toukokuuta 2012 klo 2.37 , Blogger Laura kirjoitti...

Täydet tsempit tälle postaukselle!

 
29. toukokuuta 2012 klo 3.19 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Olet tosi rohkea kun kirjotat näin avoimesti asiasta, joka koskettaa niin monia - liian monia! Toi Elisan tapaus tuntuu kyllä tosi pahalta ja suoraan sanottuna vituttaa, ettei häntä ehditty auttaa ajoissa. Mulla on lukion loppumisesta jo kymmenen vuotta, mutta kaikki tämmöinen koskettaa kun itseänikin kiusattiin koulussa aikoinaan. Ja sinä anonyymi joka sanoit että mielessä joka päivä että tappaisit itsesi - no way!! Onko sinulla yhtäkään luotettavaa aikuista jolle voisit kertoa tilanteestasi? Mullekin voi laittaa mailia marisa84@gmail.com

 
29. toukokuuta 2012 klo 3.52 , Blogger Qtja kirjoitti...

Tosi hyvä kirjoitus. Nettiin on varmasti vaikeaa kirjoittaa omalla nimellä ja naamallaan jotain näinkin henkilökohtaista, mutta ehkäpä tämäkin kirjoitus rohkaisee joitain kiusattuja tai saa jonkun kiusaajan ymmärtävän tekojensa vakavuuden.

Minä olin myös koulukiusattu, siksi koska olin hyvä koulussa ja kuuntelin vääränlaista musiikkia ja pukeuduin vääränlaisiin vaatteisiin. Meidänkin luokalla oli juuri se yksi hirveä tyttö, joka sai koko muun luokan puolelleen. Olin aina niin onnellinen ja helpottunut kun tämä tyttö ei ollut koulussa, kaikilla oli paljon mukavampaa. Myönnän että oon vieläkin hieman katkera tälle tytölle siitä, että hän onnistui niin hyvin murskaamaan itsetuntoni, että vieläkin mietin jatkuvasti, mitä muut mahtavat minusta ajatella. Pikkuhiljaa kuitenkin vähemmän. En kuitenkaan usko, että tämäkään ihminen on koskaan tajunnut, miten paljon itkua ja tuskaa on onnistunut aiheuttamaan, muillekin kuin minulle.

Muttahei, mitä ihmettä? Kiusataan jos asuu puulämmitteisessä talossa? :-DD Lapsena melkein kaikki kaverini asuivat puulämmitteisissä omakotitaloissa, mutta no, oonkin kotoisin maalta.

 
29. toukokuuta 2012 klo 4.21 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Luen tätä täällä ihan tippa linssissä.

Löysin sun blogis vasta ehkä viikko sitten, ja mitä enemmän sitä lueskelen, niin sitä enemmän samaistun suhun. Oot ihan mielettömän kaunis ihminen sekä ulkoa että teksties perusteella myös sisältä.

Harva blogi on sellanen joka oikeesti koskettaa mua. Sää oot siinä kyllä onnistunu aivan helvetin hyvin.

 
29. toukokuuta 2012 klo 5.33 , Blogger Joanna kirjoitti...

Ihanan avoin ja asenteella kirjoitettu postaus.
Itsekin olen oman osani saanut aiheesta kärsiä, mutta kuten sanotaan: "“When people hurt you over and over, think of them as sandpaper. They scratch and hurt you, but later, you'll be shining and polished while they end up useless."
Näin voin miettiä nytkin, hymyillen ajatellen omaa elämääni Lontoossa ja niiden luusereiden elämää, jotka jäivät ikiajoiksi pieneen kotikylään kuivumaan. Hah.

 
29. toukokuuta 2012 klo 5.35 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Kiitos tästä.

Olen itse kotoisin, no, en ihan maalta, mutta en kaupungistakaan. Ilmeisesti asiat ovat täällä aivan uskomattoman hyvin. Nyt olen lukiossa, mutta sitä ennen paikallisessa peruskoulussa. Itse en koskaan täällä ole huomannut kiusaamista, joku vuosi koulumme oli jopa paras tukioppilaskoulu. Tietysti nahistelua ja sanomista on tullut ja poikien painiskelua, mutta ei mitään vakavaa.

Oon hieman järkyttynyt näistä kouluampumisista ja tästä Elisan ja sun tapauksesta, että näitä todella on olemassa. Itse olen ilmeisesti asunut jossain kuplassa.. Vaikka itse en koskaan ole ollut se luokan kaunis blondi tai se urheilullinen hoikka tyttö, olen aina ollut tietynlaisessa suosiossa. Olen ollut ihminen.

Luulen vahvasti, että kiusaaminen johtuu kiusaajan omista ongelmista. Yleensä lapsuus vaikuttaa kaikkiin merkittävästi. Jos on itse jäänyt vaille huomiota ja rakkautta, se halutaan kostaa. Tässäkin puhe asianomaiselle auttaisi. Mutta ei, paha olo puretaan viattomaan ihmiseen, joka voisi olla ystävä, ellei hän olisi sattunut tänään laittamaan vääränväristä paitaa.

Koko kiusaamisvyyhdin laajuus selkenee valitettavan usein vasta tässä ikävässä vaiheessa, kuten Elisan tapauksessa. On oikeasti huolestuttava, jopa maanlaajuinen ongelma tämä kiusaaminen. Puhumattakaan miten se vaikuttaa yksilöön.

Toivon, että kaikki, jotka kiusaavat, tulevat järkiinsä ja hoitavat ongelmansa ennen kuin muille tulee siitä haittaa.
Ja myös ne, jotka näkevät kiusaamista, puolustavat ystäviään, jottei ole liian myöhäistä.

 
29. toukokuuta 2012 klo 6.30 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Kiitos rohkeasta tekstistä!! =)

 
29. toukokuuta 2012 klo 10.28 , Blogger Kaisa kirjoitti...

Meinasin itsekin nyt tänne boksiin avautua, mutta en millän saa järkevää tekstiä aikaiseksi joten sanon vain että KIITOS tästä postauksesta. (-: Ihanaa kun olet kirjoittanut noin rohkeasti suhteellisen arasta asiasta, tällaisia syvällisempiä juttuja on niin mukava lukea.
Tykkään blogistasi kovin paljon, tämä on yksi mun lemppareista !

Hyvää kesän jatkoa sinulle Joanna. : >

 
29. toukokuuta 2012 klo 10.42 , Blogger M kirjoitti...

Ei hitto tunnut kyllä ihan älyttömän symppikseltä ! Ja ihanaa että kirjotit tänne jotain näin aitoa ! Nimimerkillä itseänikin on kiusattu koulussa

Mutta oot ihan älyttömän sulonen !

 
29. toukokuuta 2012 klo 14.44 , Blogger Joanna kirjoitti...

Susanna89:
Itsekin kävin peruskoulua nimenomaan itä-Helsingissä joten tiedän tilanteen siellä. Karma! :)

Liisa:
On totta, että tytöt ovat katalampia! Kiitos palautteesta. :)

titiuu:
Kiva, että sait siitä jotain irti. :)

Ano:
Kiitos pitkästä ja rehellisestä kommentista! Älä koskaan lopeta unelmoimista.♥

ROOSA:
Niin on, ja se on niin väärin. Muuttuukohan koskaan? Toivottavasti.

An-Chu:
APUA kiitos.♥

Ano:
Kiitos paljon, toivonkin että tämä herättää mahdollisimman paljon ajatuksia ja keskustelua! Tästä ei voi koskaan keskustella liikaa eikä asia koskaan ratkea jos se lakaistaan öydän alle. Aina pitää taistella vastaan, älä koskaan luovuta tai lannistu!

Annika:
Vau kiitos! Kiusattuna on tyypillistä tuntea syyllisyyttä koska kun kuulee tarpeeksi kauan olevansa huono, alkaa siihen uskoa itsekin. Ymmärtäminen ei tarkoita sitä, että pitäisikään koskaan hyväksyä, mutta ymmärtäminen helpottaa omaa anteeksiantamista ja sisäisen rauhan saamista.

Laura:


Anonyymi:
Elisan tapaus oli aivan järkyttävä ja hänen päiväkirjansa kuvastavat hyvin koulukiusatun arkea.

Qtja:
Toivottavasti vaikuttaa edes jotenkin johonkin. Kiusaamisen perimmäinen syy taisi olla savusta iholle ja vaatteisiin jäävä tuoksu joka haisi muista pahalta. Ja olimme siis pääkaupunkiseudun slummilähiössä, joten oli epätavallista asua sellaisessa talossa. :)

Ano:
Apua, kiitos. Kiitos NÄIN paljon. Liikutun. Sydän. ♥

Joanna:
Oma menestyminen on paras kosto koska se ei satuta ketään ja itsellä on hyvä mieli! :)

Ano:
Näitä on olemassa, todella on. Tottakai johtuu omista ongelmista, mutta ne on helpompi purkaa muihin kun selvittää itsensä kanssa. On uskomatonta, että näihin asioihin pureudutaan aina vasta tällaisten uutisten jälkeen. Näistä on tärkeää puhua.

Ano:
Kiitos sinulle!♥

Kaisa:
Kiitos.♥ Samoin!

M:
Apuaaa, KIITOS!♥♥

 
29. toukokuuta 2012 klo 15.12 , Blogger Ihana Elisa kirjoitti...

Kiitos.

Sinä olet ihana tyttö, tosi rohkea sellainen.
Susta mä saan inspiraatiota ja rohkeutta omaan elämään! Olen kokenut samankaltaisia asioita kuin sinä joskus taannoin.

Tiedän tosin myös sen, että rankat kokemukset ovat tehneet susta ja musta tämmösiä kun me nyt ollaan, ylpeitä ja vahvoja naisia.

Keep up the good work!

<3

 
30. toukokuuta 2012 klo 5.02 , Anonymous Sohvikirahvi kirjoitti...

Ihana postaus! Jotenki tuli sellanen olo, et niitä kiusattuja pittää oikeesti auttaa. Meijän luokalla yhtä poikaa "kiusataan" jatkuvasti. En tiiä näkeekö se ite sitä kiusaamisena, mutta ulkopuoliset ainaki. Enkä ees voi käsitää sitä, et siihen ei oo mitään syytä siihen kiusaamiseen. Jos joskus oon kysyny, et miks ne aina hakkaa sitä, ni ne vaa on vastannu et ku se on nii hintti. Se kun on vaa sellane, et ei osaa kunnolla taistella vastaan ni jää aina "alimmaks". Ehkä se, et se on vuoden nuorempi meijän luokkalaisia, kuten mäki, vaikuttaa siihen, mut ei ne mua koskaan siitä kiusaa...

 
30. toukokuuta 2012 klo 12.21 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Oot aivan älyttömän nätti ja ihailen sun asennetta!:) Mua on kiusattu ala-asteella sen takii ku olin niin laiha.. et kyllä kaikesta keksii kiusaamisen aiheita valitettvasti..

 
30. toukokuuta 2012 klo 12.26 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

ihana kirjotus, rohkee veto mut sitä sussa oonkin ihaillu aiemminkin et välität blogissa lukijoille sellasen kuvan itestäs mitä oikeesti oot:) (luultavasti, paha sanoo kun en sua tunne mutta luulisin:D) all in all ihana kirjotus tämmösiä lisää !

 
31. toukokuuta 2012 klo 11.06 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Hupsista, kirjotin tossa aiemmin mun s-postin väärin, eli oikea on siis 84marisa@gmail.com

 
31. toukokuuta 2012 klo 23.27 , Anonymous Aleksi kirjoitti...

Tosi henkilökohtainen ja ihana kirjoitus! <3

Epävarmuutta itsestään on varmaan kaikilla nuorilla, kasvaminen on kai juuri sitä että oppii tuntemaan aidosti hyväksyy itsensä. Sen jälkeen voi pystypäin olla Minä ja ottaa vastaan sen mitä maailma ja ihmiset tuovat tullessaan.

Toivottavasti et enää oo kovin epävarma itsestäsi, blogin perusteella sä oot tosi kaunis, hauska ja älykäs nainen!

 
3. kesäkuuta 2012 klo 4.49 , Blogger Joanna kirjoitti...

Ihana Elisa:
Kiitos. Sinulle. ♥

Sohvikirahvi:
Niin niitä pitääkin! Ei ole sellaista syytä maan ja taivaan välillä joka oikeuttaisi toisen ihmisen kiusaamista tai pahoinpitelyä! Jotkut on altavastaavia, mutta niiden puolesta pitää nousta vastarintaan jos ei ne itse pysty.

Ano:
Jep, valitettavasti ovi aukea molempiin suuntiin... :(

Ano:
Kiitos.♥

Aleksi:
Kiitos paljon! Totta, epävarmuus nuorilla on enemmän kuin yleistä ja tavallaan ihan ymmärrettävääkin, ei elämässä mikään ole vaikeampaa kuin kasvaminen.

 
5. kesäkuuta 2012 klo 10.01 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Tavallaan oli vähän raskasta lukea tätä. Tuli hirveesti muistoja yläasteelta; mun olis pitänyt olla enemmän sun tukena sillon, mut eihän mua silloin kiinnostanut oikein mikään, ite pakenin sisäiseen maailmaan.

Mut se on jännä, musta noi kauheetkin asiat on muokanneet ainakin mua positiiviseen suuntaan. Ainakin oon vahvempi kuin useemmat ihmiset, ja oon varma että säkin oot vahvempi kuin sellaiset tyypit jotka ei koskaan joutuneet kiusatuiksi tai muutenkaan eläneet vaikeita asioita.

Haleja Meksikosta, tiiät kyllä kuka oon. :)

 
6. kesäkuuta 2012 klo 4.04 , Blogger Katri kirjoitti...

Hyvä, että näistä asioista pystyy puhumaan ääneen, sillä tavoin asiat ehkä pikkuhiljaa muuttuvat. Jaoin tän tekstin Facebook-seinälläni ja laitan sen blogiinikin, kun seuraavan kerran sinne kirjoitan. Oot fiksu, kaunis ja rehellinen, uskon, että elämällä on hienoja asioita tiedossa sulle♥ Hyvää kesää!

♥:llä Katri
http://differentpeople-tragickingdom.blogspot.fi/

 
6. kesäkuuta 2012 klo 4.33 , Blogger Jaana kirjoitti...

Rohkeasti kirjoitettu.
Ihailen sinua, että pystyit jakamaan noinkin suuren ja vaikean asian monen ihmisen kanssa. Itse olen myös joutunut kokemaan minuun kohdistunutta kiusaamista, ja se vaikuttaa edelleen yleiseen ajattelutapaan itsestäni.
Olet kaunis ja rohkea nainen, ja se, mitä olet joutunut kokemaan on kasvattanut sinusta sellaisen mitä olet nyt! Ole ylpeä itsestäsi:).

 
6. kesäkuuta 2012 klo 4.47 , Blogger Stina kirjoitti...

Sinä olet ihana.

 
17. kesäkuuta 2012 klo 20.38 , Anonymous Patrizia kirjoitti...

Ensiksi: tulin sinun blogiisi Natan DIY-jutun kautta ja ihastuin! :) Katsoin läpi postauksia ja kuvia ja ajattelin, että ihanan värikäs ja itsevarma tyyppi. Mietin myös, kuinka virkistävää oli nähdä joku, joka vaikutti olevan oma itsensä jopa blogissaan. Sitten näin tämän jutun ja luin tarkemmin. Palasin pienissä osissa takaisin, luin uudelleen. Moni asia on varmasti jo kommentoitu, mutta palaan vielä tähän:

"Välillä toivon vieläkin, että olisin puolustanut ystäviäni vielä hanakammin. Jos saisin nyt palata ajassa taaksepäin ja puhua silloisen itseni kanssa, käskisin itseäni olemaan rohkeampi. Ehkä sitten olisin tänäänkin vähän erilainen."

Haluan sanoa vain, että sä teit kaiken voitavasi niillä voimavaroilla ja sillä kypsyydellä mitä olit elämästä siihen mennessä kerännyt. Toisin sanoen, parhaasi :) Tämän päivän paras on ehkä enemmän, mutta se ei ole verrattavissa kouluikäisen tytön kanssa. Joten halaa itseäsi ja nauti, sillä oot kasvanut ihanaksi jo kauan sitten! Kaikki ei pääse siihen koskaan, kiusattiin niitä tai ei.

Ihanaa kesää sulle!

 
20. kesäkuuta 2012 klo 1.02 , Blogger Joanna kirjoitti...

"Ano":
♥ Kyllä sä olitkin, tosi paljon. :) Mehän oltiin aina kolmistaan! Ja ehdottomasti on muokanneet positiivisesti vaikka muistot onkin negatiivisia.

Katri:
Niinpä, on tärkeää puhua asioista ääneen sen sijaan, että ne lakastaisiin vaan maton alle ja niistä vaiettaisin. Hyvää kesää sinnekin!♥

Jaana:
Tämmöset asiat jättää pysyvät jäljet ja muuttaa ihmistä sisuskaluja myöten, se on fakta. Kiitos paljon! Yritän olla ylpeä itsestäni. :)

Stina:


Patrizia:
Kiitos ihanasta kommentista ja ihanaa, että tykkäät blogista! Olet varmasti oikeassa, asiat ovat suhteellisia enkä ollut silloin vielä niin paljoa kuin olen nyt. En ollut tullutkaan ajatelleeksi asiaa noin! Kiitos. :) Mahtavaa kesää sinnekin!

 
30. heinäkuuta 2012 klo 5.15 , Blogger Jenna kirjoitti...

Vau, ei voi kuin hattua nostaa sulle! Kuten moni muukin kommentoija olen itsekkin ollut koulukiusattunu ala- ja yläasteen ajan. Postauksesi oli hirvittävän inspiroiva ja toivoisin olevani yhtä rohkea kuin sinä ja avautuvani samalla tavalla omista kokemuksistani, ehkäpä sitten joskus :--)

Kiitos hurjan paljon kauniista ja koskettavasta, sekä innostavasta tekstistä! <3

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu