Sivu on muuttanut uuteen osoitteeseen

Surulliset päivät.

torstai 29. joulukuuta 2011

Surulliset päivät.

Olen tänään itkenyt siitä lähtien kun nousin ylös sängystä. Itseasiassa jo vähän aiemminkin. Raha-asiat tuntuu olevan vaan niin hankalia joskus, minulle ainakin. Niin usein toivon, ettei rahaa olisi olemassa ollenkaan. Tosin sitten ihmiset varmaan keksisivät sitten jotain muuta millä määritellä asioiden arvoa, olihan ennen rahaakin oravannahkoja. Arvo, mh, typerä käsite. Mikä tekee vaikka jostain laajakuvatelevisiosta niin arvokkaan? Silti hyvälle ololle ei ole rahallista arvoa.

Olen aina tahtonut pitää blogini sellaisena hyvän mielen blogina missä kaikki on vain ihanaa, lämpöistä ja vaaleanpunaista. Tänään ei kuitenkaan ole ja tahdon olla rehellinen. Se on sitäpaitsi paljon aidompaa. Siis että joskus selkeästi sattuu, eikä kaikki näytä olevan vain hassunhauskaa meikkien kanssa pelleilyä. Pidän meikeistä siksi, että ne tekevät asioista kauniimpia. Helpompia ja täydellisiä. Se ei kuitenkaan ole rehellistä, siksi pitää varoa mitä sutii, kuinka paljon sutii ja ettei tule siitä riippuvaiseksi. Elämä ei kuitenkaan ole helppoa ja täydellistä. Kaunista, ehkä.

Otin tämän postauksen kuvat joskus blogini alkuaikoina eräänä päivänä, jona olin surullinen. Aloitin jopa kirjoittamaan tätä postausta, mutta jätin sen julkaisematta sillä sen julkaiseminen olisi tehnyt minut surulliseksi. Nyt se tuntuu jotenkin helpottavalta.

PS. Olen muuten fiilistellyt ihan hirveästi nyt lähipäivinä New Deadlinen viime vuoden The Tide Is Changing EP:tä! Suosittelen lämpimästi, sen voi jopa ladata ilmaiseksi täältä. Tykkäättekö muuten musasuosituksista blogeissa?


Itkusta turvonneet silmät FTW.


"Eräs päivä olin hyvin surullinen. Olin itkenyt koko yön ja olisin aamulla tahtonut vain käpertyä peiton syövereihin ikuisiksi ajoiksi. Päätin, että on kuitenkin parempi lähteä kouluun, jossa ihmiset ja tehtävät piristäisivät (ja niin tekivätkin) ja saisin ajatukseni pois murheistani. Silmät turvonneena ja edelleenkin hyvin surullisena otin kuitenkin aamulla pari kuvaa joita en koskaan postannut. Tässä ne ovat nyt. Seuraavana päivänä minulla oli myös tosi paha mieli. Ja sitä seuraavana. Ja sitä. Myös muiden suru on surettanut. Ja sade. Se on surettanut myös. Tilasin elämäni ensimmäisen järjestelmäkameran itselleni, vaikka rahaa sellaiseen ei juurikaan olisi. Sekin surettaa, ja silloin oli myös hyvin surullinen päivä."



Mitä te puette päällenne kun olette surullisia? Minulla on aina turvapipo.


Tunnisteet: ,

14 kommenttia:

29. joulukuuta 2011 klo 6.40 , Blogger Suvi kirjoitti...

Mua rupes ihan kauheesti surettaa kun luin tän! Jaksamisia siihen mikä ikinä surettaakaan, asioilla on tapana järjestyä. Olet surullisenakin hurjan kaunis ja ihanan rohkea kun uskalsit tämän postauksen tehdä. Itse en ikinä uskaltaisi ja mieluummin sulkeudun maailmalta piiloon kun en enää jaksa.

Niinkuin sun Marilyn postauksessakin oli niin "Liian älykkäät ja herkät ihmiset kärsivät enemmän kuin vähemmän herkät ja älykkäät". Mutta ilman niitä huonoja hetkiä, suruja ja murheita elämä olisi yhtä tasapaksua lättyä vaan, eikä osaisi iloita niistä onnellisista hetkistä ja asioista.

 
29. joulukuuta 2011 klo 6.46 , Blogger Joanna kirjoitti...

oijei, en tahtoisi surettaa muita! siksi en yleensä tee tämmöisiä postauksia...

ja olet oikeassa, olisihan se nyt perseestä jos kaikki olisi koko ajan vaan ihan hiton jees. :D jin ja jang toimii, tai jotain...

 
29. joulukuuta 2011 klo 8.17 , Anonymous maiu kirjoitti...

Moi! En tiedä piristääkö nää sanat sua yhtään, mutta löysin sun blogin sattumalta muutama viikko sitten ja oon nyt ihan koukussa. =) Oot todella kaunis ja tykkään sun tavasta kirjoittaa!

Mulla ei ole mitään "turvavaatetta" niihin tilanteisiin kun olen surullinen, mutta yleensä silloin tulee puettua jotakin pehmeetä ja mukavaa päälle.. Kaipa se pehmein huppari, jonka sisään voin piiloutua, käy halauksen korvikkeeksi. :D

 
29. joulukuuta 2011 klo 8.26 , Blogger Joanna kirjoitti...

maiu:
kommentit piristää aina.♥ kiitos paljon! joo yleensä noi käperryttävät vaatteet on niitä parhaimpia!

 
29. joulukuuta 2011 klo 9.49 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

nyt mun tekis mieli halia sua oikein kovasti.

 
29. joulukuuta 2011 klo 10.21 , Blogger rrrous kirjoitti...

Niinhän se vain on, että kaikki ei ole aina vaaleanpunaista :/ Tommonen turvapipo kelpais tännekin. Ja oon muuten samoilla linjoilla tuon Suvin kanssa^ Tsempit<3

 
29. joulukuuta 2011 klo 12.41 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

haluaisin antaa sinulle iiison halin ♥

anteeksi offtopic, mutta millä muokkaat sun kuvia? sulla on aina niin upeita kuvia ja meillä sattuu olemaan sama kamerakin vielä ja tuntuu etten saa läheskään niin upeita kuvia kun sinä :D (toki se on niistä kuvien ottotaidoistakin kiinni ja en ole niissä vielä kovin hyvä...)

 
29. joulukuuta 2011 klo 14.21 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

hieno postaus, kiitos :)

 
29. joulukuuta 2011 klo 16.01 , Blogger Joanna kirjoitti...

apua ootte ihania!♥

Anonyymi:
voi isoa halia kaipaisinkin, sellaista halia jonka oikeasti tuntee!

rrrous:
kiitos paljon! :) turvapipo vaan kehiin!

Anonyymi:
halit aina tervetulleita!♥ muokkaan photoshopilla (cs5), ennen muokkasin imagereadylla. :) ja nämä kuvat on otettu pokkarilla!

Anonyymi:
Kiva jos sait siitä jotain irti. :)

 
29. joulukuuta 2011 klo 23.06 , Blogger Annika kirjoitti...

Voi miten kauniita kuvia, vaikkakin surullisia. Itse laitan aina leggarit ja jonkin valtavan villapaidan tai hupparin kun oon surullinen, ja sit tietty suklaata tai muuta herkkua on oltava :D

 
30. joulukuuta 2011 klo 0.30 , Blogger sara kirjoitti...

Et tiiä ku mä pystyn niin samaistumaan tällä hetkellä. Itku alkoi taas heti aamusta kun avas kelan sivut ja näki että opintotuen jälkeen kuussa jää käteen peräti 9 euroa. Opiskelijathan ei elä köyhyysrajalla, ei?

Mutta hurjan iso tsemppi, kyllä kaikki vielä järkkääntyy :)

 
30. joulukuuta 2011 klo 2.56 , Blogger Joanna kirjoitti...

Annika:
kiitos paljon! :) joo suklaa on ehdoton. :D

sara:
:( voimia sinne myös! byrokratia.....

 
31. joulukuuta 2011 klo 5.13 , Blogger Mirette kirjoitti...

Puuh, oon kyllä niin onnellinen että ainakin toistaiseksi stressi rahasta on poissa. Olin kyllä yhdessä vaiheessa niin hirveässä ahdingossa kun työskentelin Filmtownissa.
Paska palkka ja se aika joka siihen duuniin meni? Ei lomaa, ei vapaa aikaa.. argh. Ahdisti koko ajan ja koko ajan oli surullinen.

Tänään mua on ahdistanut vaan tää UV. Hitto kun osaa olla yksinäinen olo. :|

 
31. joulukuuta 2011 klo 5.33 , Blogger Joanna kirjoitti...

BYY! :( Voimahaleja sinne! UV on loppujenlopuksi vain päivä muiden joukossa! Mä oon ainakin enemmän innoissani itsessään siitä ensi vuodesta kuin sen juhlimisesta, vaikka voi sekin olla kivaa. :)

 

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu